Me olemme yliopisto
Viimeisten TES-neuvottelukierrosten iskulause pitää paikkansa – nyt enemmän kuin koskaan.
Yliopistojen käytävät ja luentosalit ovat aavemaisen autioita. Aulakahviloiden ja lounasravintoloiden puheensorina on tauonnut. Satunnaisella paikalle osuvalla kävijällä on täydellinen työrauha. Monilla muilla koulutusasteilla tilanne näyttää ulkopuolisen silmin entisenlaiselta – pihat ovat täynnä oppilaita, jotka kellon soidessa ryntäävät sisälle. Vain visiirit ja maskit kertovat korona-ajasta ja siitä, että koulujen todellisuus on kaikkea muuta kuin se vanha normaali.
Miten me sitten pystymme olemaan yliopisto näissä poikkeusoloissakin? Varmin tapa on toimia business as usual -periaatteella. Hallinto pyörittää omaa toimintaansa kuten ennenkin, professorit johtavat yksiköitään, tutkijat tutkivat, ja opettajat opettavat. Opiskelijalla on periaatteessa samat mahdollisuudet opiskella ja saada tutkintonsa valmiiksi kuin aina ennenkin. Voimme olla ylpeitä siitä, että kaikki toimii suurimmaksi osaksi hyvin; mikään osa-alue ei ole romahtanut.
Se mikä puuttuu, on yliopiston henki, kaikki se hiljainen tieto, joka välittyy kahden- tai monenkeskisistä tapaamisista yliopiston tiloissa, yhteisissä tapahtumissa, akateemisen perinteen hengessä. Puuttuu se sivutuote, joka tekee kustakin yliopistosta ainutlaatuisen opiskelu- ja työpaikan.
Opiskeluajan pitäisi olla verkostoitumista ja elinikäisten suhteiden solmimista, erilaisten mahdollisuuksien avautumista koko elämää varten, vaihto-opiskelua vieraassa kulttuurissa, aikuiseksi kasvamista vertaisryhmän tuella. Me onnekkaat saimme aikoinaan tehdä gradua kiireettömästi Jusleniassa, romaanisen filologian kirjastossa ja kuunnella samalla vanhempien opiskelijoiden jutustelua. Tai kokoontua keskustelutunnille kurssikirjaston kahvilaan. Tai tavata kurssikavereita Kårenilla tai Montussa. Ahtailla käytävillä jonottaessa pystyimme vaihtamaan muutaman sanan opettajien kanssa, aiheesta tai aiheen vierestä, ja samalla tutustumaan heihin paremmin. Oli etuoikeus saada tutustua niin moniin mielenkiintoisiin persooniin. Kaiken tuon soisi mielellään nykyisille opiskelijoille – etenkin niille uusille, jotka nyt istuvat kotikoneittensa äärellä ilman luonnollista kontaktia opettajiin ja muihin opiskelijoihin.
Opettajat ja tutkijat kaipaavat sitä yhteisöllisyyttä, joka ruokkii luovuutta ja edistää opetuksen ja tutkimuksen laatua. Kokousten luonne on muuttunut: puuttuu kahvittelu ja small talk, pyritään hoitamaan asiat tehokkaasti ja vähentämään tietokoneen ääressä istumista. Kaipaamme myös kohtaamisia opiskelijoiden kanssa, ajatustenvaihtoa, ahaa-elämyksiä, oppimisen iloa, joka ei välity yhtä luonnollisesti tietokoneen ruudulta.
Etäopetuksen hyödyt ovat kiistattomat, joten se on varmasti tullut jäädäkseen. Toivottavasti jatkossa opettajille annetaan valinnan mahdollisuus: osa varmasti haluaa jatkaa etänä ja verkossa, osa kaipaa vanhaa kunnon kontaktiopetusta ja suurin osa valinnee hybridimallin eli sopivasti kumpaakin. Tällaisen ratkaisun uskoisi lisäävän työhyvinvointia ja myös parantavan opiskelijoiden motivaatiota ja oppimistuloksia.
Aurinko paistaa ja kevät koittaa – ollaanko jo voiton puolella?
OAJ Varsinais-Suomen alueyhdistyksen
YLL-jaoston puheenjohtaja
Kristina Lindgren